Mitä lapsipakolaisuus tarkoittaa?

3

1200px-Väinämöinen_1938

[current_date format: d.m.Y]

Kun toinen maailmansota alkoi vuoden 1944 syksyllä olla lopuillaan jatkui Euroopassa pakolaisten liikehdintä. Myös Virossa pelättiin sodan loppumista. Ei niinkään siksi, että Viro olisi ollut merkittävä sodan osapuoli ja kostotoimenpiteiden kohde vaan siksi, että Neuvostoliiton miehitysaika 1940-41 oli todistanut virolaisille, että idän suunnalta ei olisi tälläkään kertaa mitään hyvää odotettavissa.

Kun Saksa alkoi vetäytymään Virosta syyskuun 19. päivä 1944, tilalle astui puna-armeija, joka valtasi Tallinnan 22.9. Alkoi Viron neuvostoaika. Ihmiset tiesivät jo ainakin kesästä alkaen, että valta tulisi vaihtumaan saksalaisista puna-armeijaan. Suurin osa virolaisista ei kuitenkaan harkinnut pakolaisuutta.

Siihen ei ollut rahkeita toisaalta monet olivat odottavalla kannalla. Ne, jotka lähtivät pakolaisiksi lähtivät Saksan armeijan perässä kohti saksaa. Osa taas ei halunnut Saksaan vaan yrittivät Itämeren yli suoraan Ruotsiin. Koska Suomi oli tehnyt 19. syyskuuta aselevon Neuvostoliiton kanssa myös virallisesti reitti Suomeen oli suljettu.

Neuvostoliitto vaati, että kaikki Suomessa olevat neuvostokansalaiset, eli virolaiset oli palautettava Neuvosto-Viroon. Suomi tosin vaivihkaa junaili virolaisille reittejä Ruotsiin.

Harva tietää, että jo ainakin elokuusta 1944 alkaen Viron ja Suomen välillä oli salaisia reittejä. Takana olivat hyvin pienet piirit ja homma toimi luonnollisesti  matalalla profiililla. Yksi tällainen venereitti lähti muutaman kilometrin Tallinnan itäpuolelta ja päämääränä oli Helsingin Jollaksen ranta, jonne Tallinnasta ajoi useita veneitä kyydissä lapsia.

Yksi kyydistäolijoista oli tuolloin 7-vuotias tallinnalainen Harald ja hänen nuorempi siskonsa 5-vuotias Hilja. Matkalle lähdettiin syyskuun puolenvälin tienoilla. Eli vain joitakin päiviä aiemmin kuin Tallinna miehitettiin. Harald kertoo, että matkalle lähdettiin pienellä 8-9 metrisellä avoveneellä. Veneessä oli kymmenkunta lasta ja muutama aikuinen.

– En varsinaisesti pelännyt mitään, lähinnä jännitti. Mukana oli muutama aikuinen, äitini ja setäni. Isäni oli tuolloin saksalaisten joukoissa ja sillä hetkellä jossain Saksassa. Isä oli käynyt kotona aiemmin ja uskon, että silloin puhuttiin ja suunniteltiin matkaa. Matka oli järjestetty hyvin alusta loppuun Ruotsiin asti. Muistan matkasta sen, että oli pimeää ja kaikkien piti olla hiljaa.

Kun vene saapui Helsinkiin Jollakseen, lapset ja muutama aikuinen jatkoivat samantien matkaa suomalaisten opastamana. Kukaan ei puhunut mitään, he vain seurasivat johtajaa. Haraldin setä lähti veneellä takaisin Viroon. Harald kertoo, että hän vain seurasi äitiään ja teki kuten aikuiset käskivät. Ja yritti pitää siskostaan kädestä.

– Ymmärsin, että tilanne oli vakava, vaikka en ihan ollut varma mistä oli kysymys.

Helsingissä he odottivat Haraldin muistin mukaan päivän tai kaksi, jonka jälkeen sama joukko, ja muutama muu virolainen ohjattiin junaan, joka jatkoi Helsingistä Tampereelle ja edelleen Poriin. Porissa he saivat hevoskyytejä luultavasti Porin Mäntyluotoon. Harald ei ole aivan varma mikä paikka Porissa oli se, jossa he nousivat taas veneen kyytiin, mutta luultavasti kyseessä on Porin Mäntyluodon ja Luvian väliseltä rannikolta joku sopiva rantautumispaikka. Tuohon aikaan Tahkoluoto oli vielä saari, joten sinne olisi pitänyt mennä edelleen veneellä.

Matka Porista alkoi pitkin Suomen rannikkoa kohti pohjoista. Matkaa tehtiin avomallin veneillä. Matkan aikan poikettiin ainakin pari kertaa maissa. Luultavasti Harald tarkoittaa tässä sitä, että venekunta rantautui mahdollisesti jossain Kristiinankaupunki-Kaskisten nurkilla, josta jatkettiin edelleen jonnekin Vaasan edustalle Raippaluodon satamiin. Sieltä alkoi meren ylitys Merenkurkun yli Uumajaan.

Mielenkiintoinen detaljee asiassa on se, että kun pakolaisvene lähti ylittämään Merenkurkkua niin sen matkaa turvasi suomalainen panssarialus m/s Väinämöinen. Haraldin mukaan Väinämöinen oli koko matkan ajan Merenkurkun yli näköpiirissä. Merellä oli myös ainakin yksi neuvostoalus, mutta hän ei mene takuuseen ovatko muistikuvat aitoja.

Kun pakolaisvene sitten lopulta pääsi Ruotsin Uumajan luultavasti Holmsundiin heitä oli vastassa paljon ruotsalaisia aikuisia. Harald kertoo, että ei tietenkään ymmärtänyt ruotsia, mutta joukossa oli ainakin yksi henkilö, joka osasi viroa ja ruotsia. Suurin muisto tästä Ruotsiin tulosta ja rantautumisesta oli se, että kun he pääsivät maihin ja heidät otettiin taloon sisälle, saivat he ”ranskanleipää”. Se oli nuorelle pojalle kuin onnen täyttymys. Maku suhteessa nälkään teki sen, että hän koki saaneensa jotain ”taivaallista”.

Tästä alkoivat Haraldin Ruotsin vuodet. Uumajan ympäristössä oli useita pakolaisleirejä ja perhe sijoitettiin Uumajasta parikymmentä kilometriä luoteeseen sijaitsevaan Vännäsin pikkukylään. He asuivat useita kuukausia pienellä koululla, jonne ainakin tämän saman venekunnan ihmiset sijoitettiin. Ympäri Uumajaa oli useita muitakin vastaanottokeskuksia.

Kun toinen maailmansota lopulta saatiin päätökseen ja alkoi ”uusjako”, myös Haraldin isä pääsi Ruotsiin. Perhe pääsi mukaan ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Isä ja äiti tekivät pitkän uran ruotsalaisessa yhteiskunnassa, kunnes kuolivat. Haraldin mukaan he ikävöivät aina takaisin Viroon. Huoli oli kova, sillä he eivät ikinä saaneet tietää, mitä rautaesiripun taakse jääneet sukulaiset, tuttavat ja muut ystävät tekivät. Harald itse kouluttautui paperitehtaaseen ja teki itse mittavan uran ruotsalaisen paperiteollisuuden parissa.

Kunnes taas alkoi tapahtua. 1990-luvun alussa Neuvostoliitto alkoi hajota ja näytti yhä uskottavammalta, että mahdollisuus palata takaisin Viroon olisi vielä joskus näköpiirissä. Harald oli jo liki 60-vuotias kun Viro tosiaan näytti todellakin itsenäistyneen. Hän ei ollut ikinä käynyt Virossa sen jälkeen kun oli veneellä vuonna 1944 syksyllä lähtenyt pitkälle matkalleen. Nuorena poikana, rääsyisissä vaatteissa, hirvittävässä nälässä, lähtiessään kodistaan, Harald päätti vielä kerran palata kotiin Tallinnaan.

Kun eläke Ruotsista lopulta oli varma, Harald pakkasi virolaisen vaimonsa, jonka oli tavannut Ruotsin vuosina, ja jonka kanssa olivat eläneet pitkä yhteisen elämän Ruotsissa, he päättivät muuttaa takaisin Tallinnaan.

Harald kertoo:

– On kuin olisi tehnyt jonkin kierroksen, jossa ollaan lähdetty elämän alusta sen päätepisteeseen. Maisemat ovat muuttuneet, mutta voin hämärästi muistaa paikan kun Tallinnasta vuonna 1944 lähdimme. Kun käyn katsomassa niitä paikkoja, tuntuu kuin olisin tullut takaisin kotiin. Mitäpä sitä enää kahdeksaakymmenettävänä käyvävä miehenä odottaa elämältä. Että vaimo pysyisi terveenä ja lapset, jotka ovat ruotsalaisia, eläisivät terveenä.

Harald jatkaa:

– Ruotsissa asuessani opin ymmärtämään kuinka hyviä ihmisiä ruotsalaiset todella ovat. Suomalaiset? Suomalaiset ovat maailman parhaita ihmisiä. Jos jotain voisin sanoa, niin sen ajan, jonka olen paperitehtaalla työskennelyt Ruotsissa, niin Itämeren kansoissa on jotain taikaa. Mitä voin sanoa? Sen, että ruotsalaiset ja suomalaiset ovat maailman parhaimpia ihmisiä

 

 

Advertisements

About Pt-media.org toimitus

View all posts by Pt-media.org toimitus →

6 thoughts on “Mitä lapsipakolaisuus tarkoittaa?

  1. Joo, tuo lapsi-käsite pitäisi pistää jonnekin 12-vuoden tienoille, ei karvoja, ei murrosikää – ihan normaalia lapsuutta. Tässä kohdin maailman (YK, EU) julistukset ovat menneet ihan päin persettä.
    Miksi kukaan ei edes yritä tehdä tätä?
    Minäkin oli lapsi 10-12 vuotiaana, 13-14-vuotiaana teki jo mieli nussia – ja silloin ei ole enää lapsi, vai?

  2. Ei ole pistää mulla suoraa lainausta, mutta ymmärtääkseni Eestissä kolmas armeija oli sen oma. Se ei täysin veljeillyt saksalaisten kanssa.
    Oon Sarasmon juttuja lukenut BG:sta.

    1. Virossa ei kyllä ollut omaa virallista armeijaa ensimmäisen Neuvostomiehityksen jälkeen. Metsäveljiä oli jo ja Suomessa Espoossa koulutettiin ns. Erna joukkueelle mm. radisteja. Ennen saksalaisten saapumista virolaiset metsäveljet olivat liittyneet Erna retkeen ja Tallinna oli tyhjennetty neuvostojoukoista ennen saksalaisten saapumista. Saka ei katsonut kovin hyvällä virolaisia joukkoja vaihtoehdoksi jäi pako Suomen armejaan (Suomen pojat) tai Saksan armeija. 1944 Saksa alkoi vetäytyä Virosta. Tästä on erinomaisesti historiallisesti kertova suht tuore suomalais-virolainen elokuva 1944.
      Sinimäellä Narvan lähellä oli ankarat taistelut ja Puna-armejaa hidastettiin niin että saksalaiset ja virolaisia siviileitä pääsi vetäytymään Puna-armeijan tieltä. Kaikki siviilit eivät seuranneet saksalaisia vapaaehtoisesti, vaan heitä vietiin myös pakkotöihin Saksaan.
      Eli virolaisiajoukkoja oli Virossa toisessa maailman sodassa kesällä 1941, juuri ennen kuin Saksa valtasi Viron ja kesällä 1944 juuri ennen kuin Neuvostoliitto valtasi Viron.
      Senkin jälkeen oli vielä pitkään metsäveljiä. Viimei en virolainen metsäveli tapettiin vuonna 1978.

    2. Virolla ei ollut toisessa maailman sodassa omaa virallista armeijaa, mutta ennen saksalaisten tuloa metsäveljet ja Suomessa koulutettu Erna ryhmä toimi Virossa kesällä 1941. Saksalaisten vetäytyessä virolaiset jäivät torjumaan Puna-armeijan etenemisestä.

  3. Olipa hieno artikkeli ja historiallisesti mielenkiintoinen. Asun Laajasalossa ja tosiaan Jollaksen kartanon seinässä on edelleen muistolaatta virolaisille nk. Suomen pojille, jotka osallistuivat vapaaehtoisina Suomen talvi- ja jatkosotaan. Jollaksen kartanon kautta toimi Suomen ja Viron salainen portti, koska silloin vielä ajateltiin ”puolesta hengen, heimon ja maan.” Myös ensimmäisen maailmansodan aikana AKS oli läheisessä yhteydessä virolaisiin, koska ajateltiin, että suomensukuisten heimojen pitää auttaa toisiaan. Valitettavasti Viro koki Neuvostoliiton miehityksen ja järkyttävät kohtalot Siperian vankileireillä, mutta se muisto sattaa olla Viron ja sen kansan pelastus EU:ssa.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.