Ennen vanhaan erilaiset pankkikorttihuijaukset olivat nykypäivän näkökulmasta naurettavan helppoja. Miksi niitä sitten ei tehty kovin paljon? Luultavasti varmaan siksi, että ennesvanhaiset helpot rikokset eivät näyttäytyneet aikalaisille niin helppoina. Lisäksi ammatti oli taitolaji ja vaati erityisen petosmiehen luonteen.
1990-luvun pankkikorttipetosten, eli maksuvälinepetosten kuten sen nimi laissa menee, kaava oli hyvin yksinkertainen. Piti saada haltuun tuntemattoman henkilön pankkikortti, jota sitten “höylättiin” ja pyydettiin kirjoittamaan ostos tietylle summalle. Esimerkiksi jos ostos maksoi 25 markkaa, niin myyjälle sanottiin, että “kirjoita 300 markalle”. Näin myyjä sitten antoi asiakkaalle käteisenä takaisin 275 markkaa. Esimerkiksi vuoden 1994 markoissa 275 olisi nykypäivänä 67 euroa.
Aika yksinkertaista. 1990-luvulla juuri missään liikkeessä ei ollut nykypäivän kaltaista reaaliaikaista maksupäätettä. Vuonna 1994-1996 R-kioski taisi olla ensimmäinen liikeketju, johon tällainen reaaliaikainen maksupääte tuli, eli ei ostosta jos tilillä ei saldoa. Joissakin liikkeissä saattoi olla jopa käytössä vielä ensimmäisen sukupolven käsikäyttöinen “mankeli”. Sähköiset maksupäätteet eivät siis olleet yhteydessä pankkiin, joten näin ollen asiakas pystyi höyläämään pankki- tai luottokortilla(an) niin kauan kuin jaksoi.
Nykynäkökulmasta aika käsittämätön asia. Henkilö saattoi mennä kioskiin, kauppaan, huoltoasemalle, ostaa 25 markkaa maksavan tupakka-askin ja kävellä ulos 275 markkaa taskussa. Tietenkin nykyäänkin pystyy nostamaan esimerkiksi S-pankin tiskiltä rahaa, Ruotsissa vaikkapa Coopin kassalta, mutta se vaatii tilillä katetta.
Lisäksi ysärillä oli jonkinlainen perusperiaate, että mitään henkkareita ei maksujen yhteydessä kysytty, jos summa oli alle tuon 300 markkaa eli 72 euroa nykyeuroissa.
Näin ollen, kun petosmies sai pari kolme pankkikorttia haltuunsa, niin baana oli auki. Sen jälkeen piti lähteä vielä “maakuntakierrokselle”. Tänään vedetään läpi Seinäjoen baarit, kioskit, kaupat ja huoltoasemat, huomenna Kurikkaan ja ylihuomenna Kauhajoelle.
Kun päivän jaksoi tehdä ahkerasti töitä, niin iltaan mennessä lompakossa oli mukavasti hilloa, taskut täynnä tupakkaa, jotka pystyi myymään torilla alennuksella, ja pikku känni. Vain mielikuvitus oli rajana. Kunnon veivarit eivät kaihtaneet mitään keinoja. Yksi ei ohittanut koskaan edes kukkakauppaa, vaan osti yhden ruusun ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle naiselle. Tai haki kenkäkaupasta kengännauhat ja kaupasta ulos tullessa taskussa oli nauhojen lisäksi 290 markkaa rahaa, jos nauhat maksoivat kympin.
Kuten tuli mainittua, niin homma oli naurettavan yksinkertainen. Kiinnijäämisriski oli aivan mitätön, jos nyt ei ihan omalla kylällä veivannut korttiensa kanssa. Ja kunhan muisti, että jos hotellissa maksaa illalla ostokset varastetulla kortilla, niin seuraavana aamuna kuitteja pankkiin tilitettäessä petos huomataan. Ja jos asuu vielä hotellissa, niin poliisin ei tarvinnut muuta kuin noukkia huijari kyytiin.
Muuan mies, joka harrasti korttihuijarin ammattia 90-luvun puolivälissä, kertoo, että oikeastaan koskaan ei tullut mitään ongelmia.
– Piti vain esiintyä asiallisesti. Ylikorostunut asiallisuus, sillä pääsi pitkälle. Kerran sain haltuuni jossain ruotsinkielisellä Pohjanmaalla naisen kortin, jossa oli nimi Gunnevi. Höyläsin sitä ympäri Vaasaa. Kaupan kassa kysyi, että miksi kortissa on naisen nimi Gunnevi. Selitin asiallisesti, että pankissa oli tullut virhe ja korttiin olisi pitänyt tulla Gunnari. Muistan kun kassaneitikin harmitteli, että “kaikenlaista sitä pankissakin sattuu”.
– Oikeastaan ainoat ongelmat olivat ne, että joskus kaupoissa tai liikkeissä ei ollut antaa vaihtorahaa 300 markkaa vastaan. Silloin sanoin yleensä, että tasarahalle ja lähdin pois. Niin ikään välttelin itse kaikkein pienimpiä putiikkeja, joissa ei oikeasti ole isoja pohjakassoja.
– Yksi läheltä piti tilanne tapahtui kerran ja kortti otettiin pois. Olin jossain Pohjanmaalla ja satuin saman ketjun ravintolaan, jossa olin ollut naapurikylässä päivää paria aiemmin. Kun tilasin tuopin ja pyysin höyläämään 300 markalle, niin tarjoilija katseli korttia ja sanoi sitten, että heidän naapurikylän ravintolassa on tehty korttihuijauksia kortilla, jossa on tämä nimi, mikä sinun kortissa. Tarjoilija sanoi, että hän tarkistaa asian. Siinäpä tilanteessa parasta on vaan poistua rauhallisesti paikalta. Mutta mitään muuta ongelmaa ei ole koskaan ollut, ja jonkun verran kyllä tuli höylättyä noilla korteilla.
Muuan mies valaisee hieman työuraansa korttihuijarina.
– Talven 1994-1995 pyörin Oulu-Tampere välillä. Kylä kylältä tulin pohjoisesta etelään ristiin rastiin. Ensin liikuin junalla, mutta sitten autolla. Oli melko selvä päivärytmi. Aikaisin aamulla pyrin lähtemään liikkeelle ja siirryin uuteen kaupunkiin. Siellä sitten veivasin kaikki mahdolliset liikkeet läpi. Iltaa kohti siirryin ravintoloihin ja yövyin hotelleissa. Minulla oli jotain päivätavoitteita, että tonni tai kaksi (nykyeuroissa 2 000 markkaa olisi 488 euroa) piti saada päivän mittaan, tosin ei se aina ollut niin ehdoton. Oli päiviä, jolloin vain ryyppäsin hotellissa ja sitten joskus jossain pikkukylässä ei yksinkertaisesti ollut kauppoja isoihin saaliisiin. Rahaa kuitenkin jäi tuon talven aikana sen verran säästöön, että ihan hukkaan ei mennyt homma.
– Tuolta kierrokselta ei tullut mitään jälkiseuraamuksia eli poliisi ei ole soitellut perään. Lopetin sen muutaman kuukauden jälkeen ja pidin lomaa. Leikkasin kortit palasiksi ja viskoin ne roskakoreihin. Samalla muutin pikkuisen habitusta; uusi tukan muotoilu, uudet silmälasit ja uudet vaatteet.
– Seuraava turnee tuli 1996 talvella. Olin saanut pari varastettua korttia haltuuni. Silloin paahdoin menemään ympäri Savo-Karjala-Kainuuta. Se oli kunnon kyytiä. Mikkelissä, Juvalla, Savonlinnassa, Pieksämäellä… kaikki kaupungit käytiin läpi jostain Pertunmaalta Kajaaniin ja aina Joensuuhun. Sama kaava päivästä toiseen. Jossain vaiheessa remmiin astui autokuski. En enää edes muista mikä mies se oli ja miksi se lähti kuskiksi. Se ajoi mun Volvoa sinne minne käskin. Odotti autossa kun istuin baarissa ja nukkui autossa kun itse olin hotellissa. Olin aika päissään tämän turneen ajan. Jossain vaiheessa mukana oli joku nainenkin, mutta en muista minne se jäi. Tämä kuskikin hävisi muistaakseni Kuopiossa jonnekin. Auton sentään jätti. En tiedä ottiko se loparit vai mitä tapahtui. Avaimet autoon olivat kuitenkin taskussani.
– Tämä kierros päättyi putkaan. Oltiin Varkaudessa jossain hotellin saunassa ja mukana oli joku nainen. Maksoin kortilla saunan ja saunakaljat. No kesken löylyjen saunaosastolle saapui sinipukuiset poliisit, että vaatteet päälle ja laitokselle. Nainen oli tietenkin, että mitä vittua, koska ei tiennyt mistä oli kysymys. En nähnyt naista enää tuon jälkeen. Ei ollut Varkauden poliisiasemalla odottamassa ulospääsyäni. Minulla oli takin taskussa lompakossa kaksi varastettua korttia ja housun taskussa se kortti, jota olin nyt käyttänyt. Onnistuin siinä kiinnioton aikana sen verran säheltämään ja muka kaatumaan, että sain heitettyä päältä kaksi korttia. Kaatumisen jälkeen poliisi tekivät pihalla maijaan nostettaessa taskuratsian ja saivat sen kortin, jota olin hotellissa käyttänyt. Sitä en onnistunut “hukkaamaan”.
– Olin Varkauden putkassa muutaman päivän ja minua kuulusteltiin epäiltynä muutamasta kymmenestä korttipetoksesta. Kiistin kaikki muut, paitsi sen hotellissa tapahtuneen maksun. Kerroin löytäneeni kortin jostain, mutta en humalan takia muista mistä ja milloin.
Tämän jälkeen muuan mies teki vielä yhden Suomi-turneen ja lopetti sitten hommat. Viimeinen kiertue pyöri Savon ja Pohjanmaan suunnalla.
– Tämä viimeinen kiertue alkoi olla jo vähän stressaavaa. 90-luvun loppupuolella reaaliaikaiset maksupäätteet yleistyivät nopeasti, että piti koko ajan olla varpaillaan. Kerran ihan tuollaisessa perus pikku pizzeriassa oli reaaliaikainen pääte, ja tuli äkkilähtö kun omistaja käski painua ulos ja nopeasti. Kortin se otti talteen. Sitten vaan päätin, että tämä homma oli nähty ja oli aika vaihtaa ammattia.
Muuan mies kertoo, että ei kadu hommaa. Varkauden keikan jälkeen linnaa tuli 6 kuukautta maksuvälinepetoksista, mutta kertoo, että oli se sen arvoista.
– Varsinkin siitä ekasta kiertueesta on on jo vähän nostalgiset tunnelmat. Se oli sitä lama-aikaa. Iso keskikalja maksoi yleensä 25 markkaa (eli nykyeuroissa 6 euroa). Aika aikaansa kutakin. Meikäläisellä oli siistit vaatteet, kravaatti kaulassa ja 90-luvun muodin mukainen salkku mukana, jossa oli jotain pientä. Piti esiintyä siistinä pisnis-miehenä. Olihan se tietenkin naurettavaa touhua, mutta sellaisia me ollaan.
