Isäni saattoi olla kohtalaisen särmikäs ihminen, mutta yksi asia on sanottava äijän puolustukseksi: hänellä oli oma arvopohjansa eikä antanut hämätä itseään.
Vuonna 1984 faija ja minä katsoimme Los Angelesin kesäolympialaisten avajaisia. Isälle olympialaiset olivat pyhä asia, hän arvosti suuresti kansallislippuja, perinteitä ja virallisia juhallisuuksia. Seremoniat etenivät suunnitelmien mukaan, kunnes pika-aituri Edwin Moseksen oli tarkoitus vannoa olympiavala. Koko maailman silmien edessä mies jähmettyi ja unohti sanat. Siinä hän sitten seisoi haukkomassa henkeään kuin kala kuivalla maalla. – Faija ei suuttunut eikä ollut pilkallinen, hän vain huokaisi aitoa surua. ”Pakkoko niitten oli raahata yksinkertainen neekeri tonne pilaamaan kaiken?”
90-luvulla Suomi alkoi saada oman osuutensa ”pakolaisista”. Nuoria, ylimielisiä miehiä, enimmäkseen somaleita ja arabeja. Valtakoneistolle uskollinen media toitotti valheitaan suurella tuuballa alusta alkaen. Kansaa pakkosyötettiin propagandalla kuinka säälittäviä partalapset olivat, kuinka he kotoutuisivat, pääsisivät työelämään ja muuttuisivat Suomelle kannattavaksi talousihmeeksi muutamassa vuodessa. Kaikkihan olimme sisimmissämme samanlaisia ja yhtä hyviä ihmisiä. – Faija tuhahti paskapuheelle. ”Hah! Jokainenhan ymmärtää ettei noi muuta haluakaan ku leikata meiltä kurkut auki.”
Rune Holmström
