Ruotsin valtamedian pahin psykoosi on jo hieman haihtunut, mutta kannattaa ottaa lyhyt katsaus takavuosien mediatilaan. Sama tapahtuu nyt ja kohtapuoliin myös Suomessa.

Tätä ajanjaksoa jostakin 2000-luvun alkupuoliskolta aina jonnekin 2020-luvun alkuun voisi kutsua psykoottisen median aikakaudeksi. Ehkä elämme vielä liian lähellä tuota aikakautta, että asiaa ei suoraa huomata yleisesti. Lisäksi monet tuon aikakauden toimittajat ovat edelleen töissä mediataloissa, joten mediatalot ainakaan itse eivät kykene näkemään toimintatavoissaan mitään moitittavaa.

Psykoosin yksi piirre oli rasismialttari, jonne jokainen media pyrki tuomaan jonkun uhrattavaksi. Mitä mehukkaampi rasisteeraus, sitä parempi. Voisi sanoa, että mediat jopa tarvitsivat rasismia pyöriäkseen. Rasismialttari oli vähän kuin sosiaalisen median öyhöpiiri, jossa nostetaan joku satunnainen ihminen tikun nokkaan. Tätä ihmistä sitten rienataan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun kaikki on kaluttu, ja huomataan, että mitään syytä ei ehkä ollutkaan, niin mennään eteenpäin ja huomenna on taas uusi kaluttava. Joku kaluaja saattaa ehkä ajatella, että menikö ihan kuten olisi voinut mennä, mutta mitä sitä turhia enempää miettimään.

Valtamedian rasismialttarille saattoi joutua kuka tahansa. Se saattoi olla yksittäinen kadunkulkija, yritys, organisaatio tai mikä tahansa. Rasismia lähdettiin monesti polkemaan tapahtumalla, jossa ei ollut rasismin kanssa mitään tekemistä, mutta josta muovailtiin rasismia. Esimerkiksi musta mies meni autokauppaan, mutta ei saanut mukaansa osamaksulla autoa. Joku toimittaja sai asian korviinsa ja haistoi hyvän otsikon ainekset: ”Rasistinen autoliike ei myynyt maahanmuuttajalle autoa, Abdikarim sanoo, että automyyjä on rasisti!”

Vaikka autoliike yritti selittää, että asia ei edes ollut heidän päätettävissä, vaan rahoitusyhtiön. Rahoitusyhtiö päättää kelle myönnetään auton osamaksusopimus. Ja jos rahoitusyhtiö ei myönnä osamaksusopimusta, niin ei liikekään anna tuliterää Audia kenenkään mukaan. Kaikki tietävät tämän, toimittajat tietävät myös tämän, mutta asia jätettiin uutisessa ikään kuin roikkumaan ilmaan. Ei kerrottu kokototuutta, vaan jotenkin vihjailtiin, että saattaahan siinä silti olla rasismia. Pääasia kuitenkin oli, että saatiin päivittäinen rasismiannos etusivulle. Pari päivää veivattiin kissankokoisin kirjaimin rasistisesta Mattsonin Bilistä och Kärrasta. Kolmantena päivänä uutinen oli jo vanha, oli saatu uusi uhri rasismialttarille. Ja Mattsonille verenpaineen nousua.

Toimittajat saattoivat myös lueskella sosiaalista mediaa. Jos joku random tavallinen ihminen kirjoitti Facebookiin, että maahanmuutto on mennyt ehkä liian pitkälle, niin toimittajat selvittivät henkilön tiedot ja osoitteet ja menivät tämän ovelle koputtelemaan kuvaajan kanssa. Kyseltiin, että mitäs se tällainen rasismi oikein on. Sen jälkeen nostettiin henkilö otsikoihin, että ”Nilssonin sahan varastopäällikkö rasisteeraa Facebookissa!”. Oli nimittäin tärkeää, että henkilölle saatiin joku muka-titteli, pyrittiin antamaan kuvaa yhteiskunnallisesti vaikutusasemassa olevasta henkilöstä, jonka asemassa rasisteeraus ei sovi. Vaikka ei edes ollut rasismista kyse, eikä joku varastomies ole yhteiskunnallisessa asemassa.

Edellä mainitut esimerkit ovat sitä alemman tason päivittäisrasismia. Sitten oli sitä ”kultamunauutisointia”, vähän kuin se suomalaisten tuntema ”Balkanin teillä vaeltavat akavalaiset” ja ”kultamunat.” Mediapommitus oli aivan hillitöntä. Joka päivä keksittiin uutinen, miten jostakin savimajasta Ruotsiin muuttanut ”pakolainen” oli kotimaassaan ydinfyysikko ja tulisi ratkaisemaan viikon sisällä kaikki ruotsalaisten tiedemiesten ongelmat. Uutiset olivat aivan absurdeja. Niitä olisi voinut odottaa joltakin rasisminvastustelukerhon mummoilta Facebookissa, mutta kun niitä tulvi ihan valtakunnallisista uutismedioista. Mieleeni on jäänyt yksi koominen uutinen. SVT oli kuvaamassa, kun joku afrikkalainen nainen oli saanut ensimmäisen veronmaksajien sponsoroiman asuntonsa Ruotsista. Toimittajan kanssa ihmeteltiin uunia. Nainen nimittäin ei ollut ikinä käyttänyt sähköuunia ja sen toimintaperiaate oli hieman mysteeri. Niin että tuosta luukustako ne puut laitetaan sinne uuniin? Jaa se toimii sähköllä… öö mitä se on? Mutta kaikesta huolimatta lääkärinhoitajan ura oli haaveena. Nooh, haaveita, niitä pitää olla.

Olen ajatellut, että kirjoitan kirjan tästä ajasta ja median toimintatavoista ja argumenteista. Yritän kerätä siihen jonkinlaista analyysiä mitä media oikeastaan on. Yleinen uskomus on, että media on, tai sen ainakin pitäisi olla puolueetonta ja jotenkin riippumatonta. Riippumatonta mistä ja miksi sen pitäisi olla puolueetonta? Oma vastaukseni on se, että median ei tarvitse olla puolueetonta ja ”riippumatonta”. Jokainen yksityinen media saa kirjoittaa aivan mitä haluaa. Ne ovat voittoa tuottavia osakeyhtiöitä ja tekevät julkaisemillaan jutuilla rahaa. Ketään ei kiinnosta joku poliisiuutinen Kihviän kylänraitilla päissään autoilleesta jorkista, mutta kun kirjoitetaan porkkanoista, joita teinit työntelevät persereikiinsä tai kultamunista, niin juttujen lukumäärät ovat hillittömiä ja raha virtaa taloon.

Yle sitten on tietenkin poikkeus, koska se on verorahotteinen yhtiö.

Mediat siis saavat kirjoitella mitä huvittaa, mutta enemmän vastuu on lukijoilla. Pitää osata medialukutaitoa. Varsinkin nykypäivänä sitä tarvitaan.

Mutta mitä mieltä raati?