Ennen vanhaan vankiloista vapautuvilla nimimiehillä oli aina sormessa iso kultainen sormus. Tai eihän se ollut kultaa, vaan kyseessä oli ns. linnan kultaa, eli laakeripronssista tehty sormus.
Vanhan liiton aikaan vankiloissa käden taidot olivat arvossaan. Sukevan tai Pelson vankiloissa metallipajalla, silloin kun oli lusimassa pikku tuomiotaan, oli töissä vanhan liiton mies nimeltään Seppä-Tenhunen. Seppä oli käsistään kätevä, kovan luokan metallimies, tiesi metalleista kaiken ja muokkasi metallia miten halusi. Linnan kulta -sormukset olivat Seppä-Tenhusen erikoisalaa. Sormuksia kutsuttiinkin linnan kullaksi.
Seppä sorvasi vankilan metallipajalla metallisorvilla ensin sormuksen aihion. Se tehtiin yleensä laakeripronssisesta putken pätkästä. Sen jälkeen Seppä salakuljetti sormusaihion selliosastolle, jossa sormuksia viilattiin iltapuhteella oikeaan kuosiin. Jollakin tavalla Seppä sai aina vankilan sisälle haltuunsa myös ne viilat – sellaisia pieniä kulta- ja hopeaseppien käyttämiä oikeita viiloja. Vai oliko sitten salakuljettanut nekin metallipajalta, mene ja tiedä. Pajalta sai myös hiomapaperia, ja viimeistely eli kiillotus tehtiin vielä kerran pajalla vahalla ja kiillotuskoneella.
Kaikki tiesivät, että Seppä värkkäsi sormuksia ja ukko myi niitä. Kyllä vartijatkin sen tiesivät, ja vaikka puuhastelu olisi joidenkin tulkintojen mukaan ollut ei-niin-sallittua, vartijat katsoivat sormien läpi. Pamppuja asia ei sinänsä kiinnostanut, koska Seppä ei aiheuttanut koskaan mitään häiriöitä. Sormuksien lisäksi Seppä osasi tehdä hyviä tiikerikakkuja, joista antoi pampuille siivut kahvipöytään. Tietenkään pamppuja ei voinut ostaa kakkupalasilla, mutta sellaista se nyt vain oli siihen aikaan. Vankiloissa pystyi olosuhteisiin nähden puuhastelemaan melko vapaasti, jos osasi käyttäytyä asiallisesti.
Monet ostivat ennen siviiliin lähtöä tällaisen sormuksen. Sormukset olivat siis laakeripronssia, mutta näyttivät päällepäin hyvinkin aidoilta kultasormuksilta. Sormukset olivat monesti massiivisia ns. kantasormuksia, joissa oli milloin mitäkin koristekuvioita: oli hevosenkenkää, kärrynpyörää, vaakunaa ja sen sellaista. Kaikkein parasta näissä Sepän sormuksissa oli se, että niissä oli oikeat kullan leimat. Jostain Seppä sai aina salakuljetettua vankilaan puristimen, jolla se kullan merkki lyötiin sormuksen sisäpintaan.
Hinta sormuksella oli 300–500 markkaa, hieman riippuen. Nykyrahassa esim. vuoden 1995 markoista euroon muunnettuna 85–140 euroa. Sormus maksettiin yleensä ns. ostoilla. Eli ostaja osti tuon summan edestä vankilan kanttiinista tavaraa: kahvia, tupakkaa, sokeria ja tonnikalasäilykkeitä. Luottomies saattoi saada luottoa, että vapautumisensa jälkeen lähetti Sepälle rahaa vankilaan.
Ammattilainen tietenkin huomasi heti, että kyseessä ei ollut kultasormus, mutta tavallinen tallaaja ei sitä kyllä huomannut. Väri näytti ihan kullalta, ja kullan leima antoi viimeisen uskottavan silauksen. Ennen kaikkea tietenkin se, että Sepän sormukset olivat oikeasti hyvännäköisiä ja niissä oli kiiltoa kuin oikeassa kultaisessa kantasormuksessa. Kukapa sitä äkkiseltään osasi edes ajatella, että ne olivat pelkkää linnan kultaa. Noh, jostain sen kuitenkin huomasi: kun tällaista laakeripronssisormusta piti päivän sormessa, sormeen jäi harmaanvihreä rantu. Viimeistään siinä vaiheessa epäonnekas uhri tajusi, että kyseessä ei ollut aito kultasormus.
Nimittäin hörhöt ostelivat sormuksia mukaansa siviiliin, ja taka-ajatuksena siinä oli tietenkin se, että siviilin puolella oli aina henkilöitä, joita pystyi huijaamaan. Hyvä kauppamies sai myytyä kalliin näköisen ”kultasormuksen” rahapulassa ”puoleen hintaan”. Tarpeeksi hyvän säälitarinan kun viritti kaupanteon kylkeen, ahne normo tajusi, että kannattaahan toki ostaa kallis sormus, kun halvalla saa. Tai kuten muuan hörhö, joka majoittui vapautumisensa jälkeen Iisalmen kaupunginhotelliin viikoksi viettämään siviiliinpääsyjuhlia. Hotellissa syötiin ja juotiin reilulla kädellä, ja paukkuja tarjoiltiin kuin maailman mies konsanaan. Laskua ehti pärähtää kymppitonnin pintaan, kun hotellinjohtaja kävi kohteliaasti tarjoamassa välilaskua ennen kuin uutta juomista voitiin myydä huoneen piikkiin.
Siinä vaiheessa venkula jätti sormuksen pantiksi siksi aikaa, kunnes kävisi Osuuspankista nostamassa käteistä ja kuittasi välilaskun. Noh, sille tielle häipyi mies. Hotellin omistaja sai sentään kullan näköisen linnan sormuksen maksuksi nykyrahassa 2 800 euron piikistä.
– – –
Mitä mieltä raati, oliko katala rikos tehdä laakeripronssista sormuksia kullan leimoilla ja myydä niitä kultasormuksina?
Vankiloissa suomalaiset taitavat olla jo vähemmistönä ja tilalle on tullus kattilantekijöitä ja lammaspaimenia.
Omia lapsuuden kavereita ns. kulmankundeja oli istumassa vähän väliä. Puolet linnakierteessä ja puolet eli normaalia elämää. Köyhyys ja lyhyt elämä oli usein venkuloiden kohtalo.
Yksi oli pamppujen toivoma vieras. Hän oli lähes vakituinen talonmies/lämmittäjä jolla oli petikin pannuhuoneessa. Hoiti hommat kuten ammattimies ja muuten oli matalan tason kilinkalinmies.
Ennen vankiloissa oli myymälöitä, joista myytiin paja&verstas tuotteita. Minäkin kävin ostamassa pihakalusteita, hyvin tehtyjä ja kestäviä. Ennen lusimassa oli kädentaitajia.
Ei nykykriminaaleilta enää onnistu muu kuin videopelien pelaaminen ja tv:n katsominen vankilassa. Kehareille tietysti tuokin menee ohi ymmärryksen…
Puikulapäät ovat harvinainen laji, osaavat oman toimensa missä tahansa, NOTKUMISEN !
No mutta, eikö toi ollut sitä liike-elämää & liiketoimintaa, myynnin jälkeen oli aiheellista pysyä liikkeellä ja kohti toista paikkakuntaa.
Taitaa ne punapeukkulit olla jo unten mailla.
Kyllä ne on täällä, nyt kun eivät päässe työ LaToillaan, TP ei ule pentssiiinii.
70-luvun alun kesätyöpaikassa puhuivat seinäkoristeina käytetyistä taidokkaista kohokuvista jotka oli tehty ohuesta kuparipellistä (naputtamalla pikilaatan päällä).
”Ensimmäisellä linnareissulla en vielä niitä tehnyt”, totesi eräs Matti.
Joo nämä kuparitaulut olivat ennen vanhaan hörhöjen lempipuhdetta.
Caveat emptor, sanoi roomalainen eikä lainkaan hullummin.
Eli varo mitä ostat.
Pronssiesineen paino on vain puolet samanlaisen kultaesineen painosta.
Saa kyllä syyttää itseään yleistiedon puutteesta jos on mennyt vipuun ja ostanut kultaisena.
Keräilyarvoa ja sen mukaista hintaa noilla luulisi kyllä olevan.
Ammattilainen kyllä tosiaan huomaa eron heti, mutta ei välttämättä henkilö, jolla ei ole tuntemusta metalleista. Sain kerran käsiini yhden Sepän sormuksen ja kävin näyttämässä sitä kultasepän liikkeessä. En odottanutkaan, että se olisi mennyt siellä läpi, enkä yrittänyt tarjota sitä myyntiin, eli huijata liikettä. Sanoin vaan ihan muina miehinä, että sain sormuksen kaupantekijäisiksi autokaupan yhteydessä ja epäilen itsekin sormuksen aitoutta, että voiko se olla kultaa.
Kultasepän liikkeen omistaja sanoi heti, että ei ole aito ja on laakeripronssia. Sanoi, että sormus on kyllä sinänsä todella hyvin valmistettu, että jos olisi oikeaa kultaa, niin arvo olisi suuri. Sanoi myös, että joskus harvakseltaan näitä laakeripronssisormuksia yritetään tarjota esimerkiski panttilainaamoon, koska omistaja ei edes tiedä sen olevan laakeripronssia.
Joskus oli norskeissa ja hurrien puolella niin lovvot nikki et mentiin kanikonttoriin myymään nyysittyjä ketjuja ja sormuksia et ois päästy lossilla kotiin..
Äijä katteli niitä luuppi simmussa ja sano et nää on trumpettikultaa….mitä vitun trumpettikultaa…äijä selitti meille tsuhnille et hurrit teki omat oikeat korut 18k mut 14k kullasta tehtiin vain trumpetteja..hannu hanhilla meni silloin hyvin.
Mustalaiset ostivat halpoja kultasormuksia…mannet oli hurjana viikon päästä…wihree rantu sormessa kaikilla.
Yks Taukka oli haka myömään kakolan kultaa…joutu luikkimaan hurreihin karkuun ettei himmeet pistäneet kylmäks sormuskaupoista.
Taukan näin kolkyt vuotta jälkeen wanhassa kakolassa..kysy ensimmäiseks et muistaksää kuin negatiivit oli kuumana ku hellankoukku.
Silloin oli jotain ketjujakin myynnissä..messinkiä vissiin..lopputulos sama..saunareissun jälkeen niska wihreenä.
Mustalaiset ostivat Sepältä näitä sormuksia tosi paljon. Joku rahamies, joka oli pääsemässä siviiliin muutaman kuukauden päästä, saattoi tilata Sepältä etukäteismaksulla kymmeniä sormuksia. Siviilistä lähetettiin x markkaa Sepän tilille vankilaan ja Seppä teki sormuksia. Seppä oli siinä mielessä myös asiamies, että ei se myynyt velaksi sellaisille, johon ei luottanut. Kun mannemies sitten lähti siviiliin, niin sillä oli taskut täynnä linnan kultaa.
Se oli silloin mutta nyt….. No joo, on kai siellä lusijoille nykyisinkin sn. kuntouttavaa työtoimintaa vaan siitä ei tule ”lasta ei paskaa” tyhjänpäiväisiä höpöhommia. Vaan ei kai nykyisistä lusijoista edes ole mihinkkän oikeaan työhön. Puuhastelua enimmäkseen.
Menneinä aikoina kait oli enemmänkin näitä oikeita kädentaitajia jotka syystä tai toiseta olivat hairahtuneet kaidalta polulta. Ja uskoisin, että moni kävi ja teki mieluummin jotain työtä kuin vain istui, saihan siitä jotain pientä lisää jolla ostaa kanttiinista tupakkia ja muuta tarpeelista. Näin olen lukenut.
Kai ne ennen myös kouluttivat vankiloissa metalli- ja puutöihin niitäkin, joilla ei ollut alan taitoja. Ajatus kai oli, että vapaaksi päästyään voisi yrittää mennä töihin, kun saanut oppia vankilassa. Ehkä jotkut löysikin uuden uran.
Nykyään kai siellä on vain puuhakerhoja ja keskustelupiirejä, joilla valmistellaan vapaalle pääsyä sossupalveluiden piiriin.
Tässä on ollut sitä yrittäjyyttä ja keksiläisyyttä johon on tarvittu rautaista ammattitaitoa. Noissa vankiloissa oli ennen jos jonkinmoista seppää ja keksijää mitä tänä päivänä ei enää ole. Vankiloissa on nykään valittavaa ja oloista ruikuttavaa velliperse ainesta joiden mielessä ei ole kuin miten saisi huumeita tai jotain millä sekoittaa päänsä. Syynä on liian lokoista oltavat ja ulkomaalinen vankiaines.
Sentään on vielä toiminnassa Suomenlinnan avovankila. Sinne otetaan sellaisia joiden kakku alkaa olla lusittuna. Konnat kunnostavat päivätöinään linnoituksen kivimuureja ja muuta sen tapaista. Siltä on kuulema moni löytänyt itselleen ammatin kivimiehenä.
Stenhuggeri,arwostettu ammattikunta.