Maailmaan mahtuu monenlaista huijausta ja jotenkin nykyihminen on entistä enemmän huijattavissa kuin ennen vanhaan. Toki maailman sivu on ollut isoja ja pieniä huijauksia.

Petokset voidaan jakaa ylemmän ja alemman tason teoiksi. Alemman tason petokset ovat usein hyvin yksinkertaisia tekoja, joissa summat ovat yleensä pieniä, mutta voivat ne olla suuriakin.

Tekijä on monesti poliisin tiedossa nopeasti, jäljille päästään melko helposti. Tällaisia petoksia voivat olla esimerkiksi auton luvattomat käyttöönotot, joissa on hienovarainen tulkinta, että onko teko edes petos. Mies menee autoliikkeeseen ja pyytää saada auton koeajolle. Tekijä esittää auton ostajaa ja sillä verukkeella saa auton käyttöönsä. Sen jälkeen tekijä häipyy paikalta eikä autoa saada takaisin. Jolloin teko on useimmiten törkeä petos. Tai jos auto saadaan takaisin, niin kyseessä on luvaton käyttö tai petos, riippuen vähän miten tekijä on jatkossa toiminut.

Takavuosina melko yleinen pikkuhuijaus oli ns. hotellipetos. Henkilö meni hotelliin esiintyen paikkakunnalla vierailevana liikemiehenä, tai jotain sinne päin. Milloin mitäkin, saattoihan sitä tekeytyä hautajaisiin tulevana omaisenakin. Hotelleissa oli tapana laskuttaa asiakasta vasta tämän luovuttaessa huoneen poistuessa hotellista. Henkilö majaili hotellissa yhdestä useampaan päivään ja sinä aikana söi ja joi viinaa ns. huoneen piikkiin. Tavallista oli, että hotellin ravintolassa syötiin todella pitkiä ja kosteita lounaita, joita höystettiin talon parhaimmilla konjakkihörpyillä. Kun tuli huoneen luovutuksen ja maksun aika, niin asiakas häipyi kuin tuhka tuuleen.

Pikkuhuijareilla oli rinnalla monenlaista muutakin petosta. Väärennettiin esimerkiksi sosiaalitoimiston maksusitoumuksia. Tällä paperinpalasella haettiin kaupasta ruokaa, tupakkaa, vaatteita ja mitä tahansa tarvittiinkaan. Huijari saattoi käydä aamulla kysymässä, että voiko ostaa sossun sittarilla, ja jos näytettiin vihreää valoa, niin tultiin tunnin päästä tekaistun lapun kanssa hakemaan tavaraa.

Melko yleistä oli myös Rautaruukin/ Valmetin/ Huttusen konsernin/ kaupungin piikkiin. Huijarithan nimittäin tekivät kaikenlaisia virityksiä, joita mielikuvitus nyt vain toi mieleen. Ei ollut mitään yhtä ainoaa rikosta, johon keskityttiin, vaan parhaimmilla tekijöillä skaala oli laaja. Auto tankattin täyteen bensaa ja pyydettiin lasku firmalle. Tai haettiin kaupasta pakettiautolavallinen kaljaa firman juhliin. Lasku luonnollisesti firmalle ja pari kartonkia tupakkaa mukaan. Huijari saattoi esiintyä pahaisena juoksupoikana, autonkuljettajana; ”Emmää mittään tiedä, firmasta vain lähettivät”. Siinä tilanteessa kaivettiin esille puhelinnumero, josta kauppias saattoi varmistaa asian. Puhelimeen vastasi Huttusen konepajan toimistoesimies, joka varmisti asian: ”Joo kyllä meillä on firman juhlat, ja tarvitaan sinne kaljaa ja makkaraa.”

Vanhan liiton huijarit tiesivät miten homma toimii. Mitä mahtipontisempi firman nimi, niin sitä uskottavampi. Lisäksi huijarit tiesivät, että pitää olla rauhallinen, sivistynyt ja kohtelias. Ei pidä hötkyillä eikä panikoida. Homma pitää hoitaa rauhallisesti ja vetää pitkiä savuja tupakista. Kummalle myydään mieluummin velaksi, jollekin sönköttävälle tollolle vai Huttusen konepajan autonkuljettajalle/ piiripäällikölle, joka on kohtelias ja tietää mitä tekee?

 

Ylemmän tason huijauksia tapahtuu silloin tällöin ja luultavasti Hannu Kailajärven Wincapita on niistä nerokkain. Wincapita on tänäkin päivän petosmiehen ohjekirjan kouluesimerkki miten tehdään rahaa.

Wincapita perustui muutamaan ohjesääntöön. Tässä huomautettakoon, että ei sovi ihan persaukisille. Kailajärvi kehitti muka-systeemin, jonka mukaan valuuttakaupalla pystyy rikastumaan. Netissä oli sivusto, jossa muka-reaaliajassa saattoi nähdä valuuttakaupan käyrän kurssin heittelyjä. Wincapitaan rakennettiin melko uskottava kulissi, joka näytti ulospäin siltä, että valuuttakaupalla voi tehdä suuria voittoja.

Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että tuollainen väite on tuulesta temmattua. Eli jos ostat tänään 1 000 dollaria, niin saat huomenna sen myydessäsi 250 dollaria voitto + sijoittamasi 1 000 dollaria = 1 250 dollaria tilillesi rahaa. Jokainen ymmärtää, että tuollainen ei ole mahdollista. Silloinhan koko vauraus perustuisi pelkkään dollarien ostoon ja myyntiin ja rahan arvon loputtomaan nousuun.

Wincapitassa oli pari perussääntöä. Ensimmäinen oli se, että sijoittajia huijattiin uskomaan siihen, että Wincapitassa oli ”systeemi”, joka teki automaattisesti valuuttakauppaa hakien sieltä ne voitot. Eli olemassa muka joku ”koodi”, joka teki automaattisesti voittoja. Periaatteessa tämä voisi olla mahdollista. Mutta tässä tapauksessa ei ollut.

Tärkein pointti Wincapitassa oli usko. Usko, usko ja usko. Huijaus perustuu uskoon. Usko taas piti rakentaa, eli pohjustaa hyvin. Kun joku sijoitti Wincabitaan vaikkapa 1 000 euroa, niin hän sai aluksi tililleen viikon päästä 1 250 euroa. Kuka epäilee tässä tilanteessa? Henkilö sijoitti epäuskossaan uudestaan 1 000 euroa. Taas viikon päästä 1 000 euroa + 250 euroa =  1 250 euroa tilille. Pienellä sijoituksella henkilö oli saanut 500 euron voiton. Nyt henkilö kertoo kaikille tuntemilleen lähipiirin ihmisille miten homma toimii. Henkilö näyttää kuitit ja tositteet rahan siirrosta ja useammat ihmiset alkavat uskomaan hommaan.

Ydinasia Wincapitassa oli saada mukaan henkilöitä, jotka saivat ”voittoja”, ja uskoivat asiaan. Nämä, jotka uskoivat asiaan, alkoivat värväämään toimintaan mukaan uusia sijoittajia.

Kun hommassa oli mukana kymmeniä henkilöitä, niin Wincapitaan virtaa rahaa säkkikaupalla. Osalle sijoittajista maksetaan ”voittoja”. Mutta joka tosiasiassa ei ole mitään sijoitusvoittoa, vaan tämä voittoraha tulee muiden sijoittajien Wincapitaan sijoittamista rahoista. Joku taas ei saanut mitään voittoja ja menetti sijoittamansa pääomankin. Kuten useimmat myöhemmässä vaiheessa. Tässä vaiheessa monet sijoittajat tekivät suuriakin sijoituksia, puhutaan ainakin viisinumeroisista summista, jos isommistakin.

Syntyi kaksi poolia. Ne, jotka kuvittelivat saaneensa voittoja ja ne, jotka kuvittelivat hävinneen rahansa. Nykypäivänähän tästä Kailajärven petoksesta on olemassa kaksi koulukuntaa. Ne, jotka ymmärsivät tulleensa kusettuiksi ja ne, jotka kuvittelevat, että valtion salaliitto vei heidän sijoituksensa. Olivathan he saaneet aiemmin muka-voittoja, mutta lopulta Wincapita vei pääomankin. Ja se jos mikä, on valtion suuri salaliitto.

Wincapitan tapauksessa petosmiesten vanha sananlasku toteutuu erityisen hyvin: se ei ole petos, jos sitä ei ymmärrä petokseksi.