Aikoinaan työkkärin tädit olivat taas kerran ohjanneet minut kuntouttavaan työtoimintaan. Selkokielellä tämä tarkoittaa että jouduin karenssin uhalla kaupungin muutto- ja kuljetusryhmään ja tästä hyvästä minut palkittiin jokaisesta työpäivästä yhdeksän euron kannustinrahalla. Noh, mikäs siinä. Ihan hyvää tuo teki ruumiillisesti ja piristi myös henkisesti.
Työryhmä koostui 6-8 kolhiintuneesta miehestä, syrjäytyneitä ja moniongelmaisia ukkoja. Toisaalta suurin osa oli myös kansallismielisiä tolkun ihmisiä – ja sama koski pomoammekin, miestä joka tiesi miten johdetaan porukkaa ja saadaan hommat hoidettua.
Päivänä eräänä olimme palaamassa päämajaamme lounastauolle. Pikkubussissa meitä taisi sillä kertaa olla puolen tusinaa ukkelia sekä pomo ratissa. Päämaja sijaitsi umpikujan varrella ja päädyssä oli kääntöpaikka missä juuri ja juuri mahtui kääntymään peruuttelematta edestakaisin. Nyt eteemme katualueelle kuitenkin läpsytteli karvakäsi, näytti kurdilta tai turkkilaiselta – vaan kuka noita erottelee. Miehellä ei näyttänyt olevan kiire, joten saimme odotella hetken että arvon herra ehtisi alta pois. Pomo käänsi sitten auton muttei kaarroksen jälkeen osoittanut vaadittavaa kunnioitusta, niinpä sivupeilin ja koneinsinöörin olkapään väliin olisi tuskin mahtunut edes Hesarin toimituksen moraalikäsitys.
Kun pääsimme parkkiin ja nousimme autosta, yhteensä seitsemän haalariäijää, niin tällä musulmaanilla oli pokkaa astella pomomme eteen peräämään kunniaansa.
”Kule! Sinä liika lähelä!”
Pomo kääntyi ja katsoi huvittuneen epäuskoisena. ”Että mitä?”
Itse asetuin miesten viereen ja seurasin sananvaihtoa kääntäen päätääni kuin olisin katsellut pöytätennispeliä. Pomo ei minun apua tarvitsisi, sen verran raamikas mies kun oli, mutta odotin innolla että pääsisin itsekin kouluttamaan ylimielistä kunniakansalaista.
Tilanne kuitenkin raukesi, Euroopan omistaja lähti lampsimaan ja me siirryimme taukotiloihimme. Sisällä riemumme kasvoi äänekkääksi, koko remmi naureskeli Lähi-idän sankarille ja hänen ”kunnialleen”, hah!
”Ai hitto ku en keksinyt sanoa tuolla kadulla!” hörähdin.
”Niin sanoa mitä?” pomo kysyi.
”No ois pitänyt sanoa että Pidä sinä vittu turpas kii ja mee paistamaan meille kebabit.”
Hahaa ja hehee!
”No sen jälkeen ton tyypin viistoista serkkua olis huomenna tossa pihalla odottamassa!”
”Ja me jouduttais kaikki Jokelan vankilaan. Ku ei saa olla rasisti!”
”Se olis kiihottamista kansanryhmää vastaan!”
* * *
Mitä tuossa oikeastaan tapahtui – ja miksi? Väännetäänpä rautalangasta siltä varalta että joku suvakki sattuisi lukemaan pakinan.
Jo 35 vuoden ajan maahamme on valunut ”pakolaisia”, enimmäkseen nuoria muslimimiehiä. Kertomukset taustasta ja hädänalaisuudesta ovat useimmiten olleet paksua valetta. Opiskelun ja työnteon sijasta merkittävä osa ”siirtolaisista” ovat jääneet notkumaan yhteiskunnan tukien varaan. Kehitysmaalaisten oikeuskäsitys on yleensä omanlaisensa ja tämä ihmisryhmä onkin roimasti yliedustettu rikostilastoissa, varsinkin seksuaali- ja väkivaltarikoksissa. Islam opettaa jyrkkää kahtiajakoa ihmisten välillä, niinpä valtaosa muslimeista pitävät itseään ylempiarvoisina kun taas me vääräuskoiset olemme heidän silmissä arvotonta roskaväkeä. Normaalijärkiset suomalaiset eivät oikein pidä moisesta asenteesta.
Samalla valtakoneisto – valemedia, poliitikot, kaiken maailman tutkijat ja asiantuntijat – on kaikkina vuosina syöttänyt kansalle loputonta puppua tulijoiden hädästä ja meidän velvollisuudesta pitää huolta kovia kokeneista ressukoista. Ja tästä ”narratiivista” eriävät mielipiteet ovatkin sitten rasismia, äärioikeistolaisuutta ja nykyään jopa uhka demokratialle.
Yllä olevassa arkielämän tilanteessa syntyi lievää kitkaa kun itseään ylempiarvoisena pitävä muslimi osoitti halveksuntansa (ei noudattanut liikennesääntöjä, hidasteli mielenosoituksellisesti ja lopulta kehtasi tulla uhoamaan ja peräämään kunniaansa). Kun me haalaripukuiset kantasuomalaiset puolestamme käytimme ironiaa, koska länsimainen ihminen ei turvaudu väkivaltaan ihan pienistä, olkoonkin että vähälahjaisen miehen elvistely hiukkasen sapetti.
Rune Holmström
