Olen usein miettinyt, että mitähän oikein mahtavat miettiä ne todelliset monikulttuurisuuden kannattajat. Ne todelliset ”suvakit”, jotka puhuvat monikulttuurisuudesta mukavina peli- ja ruuanlaittohetkinä. Tämä tuli taas tänään mieleen, kun henkilökohtainen sietokyky oli koetuksella naapurissa asuvan kehitysmaakolistelijan kanssa.
Tämä artikkeli on julkaistu 2023, mutta julkaisin sen nyt uudestaan, koska haittamaahanmuutossa pitää yhtä korkealle talouspuolen kanssa nostaa kirjaimellinen haitta: elämän muuttuminen monikulttuurisuuden myötä sietämiseksi.
Varsinkin Suomessa on todella helppoa olla monikulttuurisuuden kannattaja. Tämä johtuu siitä, että monikulttuurisuuden kannattaja ei useimmiten ole koskaan ollut missään tekemissä oikean monikulttuurisuuden kanssa.
On todella helppo olla jyväskyläläinen, kyyjärvinen tai kempeleläinen monikulttuurisuuden kannattaja, koska siellä nyt ei oikeasti ikinä kohtaa sitä todellista monikulttuurisuutta. Tämä maalaisten monikulttuurisuuden fanitus onkin lähinnä eräänlaista fantasiaa; haavemaailmaa, jossa haaveillaan millaista se monikulttuurisuus muka on. Se on kirjaimellisesti fantasiaa mukavista peli- ja ruuanlaittohetkistä.
Nämä maalaiset kokevat toisenkin harhan, nimittäin silloin kun vieraillaan jossain Helsingin Itäkeskuksen Puhoksella tutustumiskäynnillä. Asiasta tehden käydään Puhoksen Alania-marketista ostamassa jotakin vitun nuudeleita ja syödään viereisessä pizzeriassa pizza. Tämän vierailun jälkeen on mukava palata takaisin Kempeleeseen ja ylistää sosiaalinen media täyteen, että on se vain mahtava paikka se Puhos. Kun siellä Kempeleessä ei näen niitä tulijoita.
Kyyjärveläisyys
Olen joskus lanseerannut käsitteen kyyjärveläisyys, joka kuvaa tätä monikulttuurisuuden fantasiointia. Kyyjärveläisyys on suurin piirtein jotain sellaista, että kylän kehitysmaista tulleille vastaanottokeskuksen miehille pidetään makkaranpaistoiltamat. Siellä tutustutaan ujosti uusiin karvaisiin ja ruskeisiin miehiin ja sönkötetään molemminpuolisella tönkköenglannilla jotain jonninjoutavaa, ”What is your countris best food?”
Sotapakolaiset tarjoilevat paikallisille oman maan favorittia, kusessa keitettyä ketunraatoa kera järkyttävän MAUKKAASTI keitetyn riisin. Eipä osaa suomipoika keitellä Risellaa niin maukkaaksi kuin mulitanialainen kettukuiskaaja, suvakot ihastelevat posket punaisina. Ja kirjoittavat Facebookin mummopalstalle pitkän tilityksen ilmavasta riisistä. Jälkiruuaksi kankerinmarjoja.
Suomalaiset yrittävät vähän häpeillen maistattaa tuleville suomalaisille karjalanpiirakoita, poron käristystä ja mämmiä, mutta eiväthän ne ole niin tulisia ja maukkaita kuin kehitysmaasta tulleen ukon keittämä ketunraato.
Tönkkäenglanti-iltamat jatkuvat ja seuraavaksi esittäydytään: ”My name is Kaisa-Olavi, what is your name?” ”My name is Rahmatullah Ahmad”. On niillä vaan hienoja nimiä, mummot avautuvat Facebookissa. Tutustumistilaisuuksissa, eli kaksipuolisissa kotoutumisissa alkavat uudet suhteet. Pääasiassa suomalainen kehopositiivinen nainen ja Mulitaniasta tullut mies. Jonka vaimo ja lapset ovat jääneet sodan keskelle Mulitaniaan. Siellä heillä on näetsen naisille ja lapsille turvallisempaa.
Tämä on siis kyyjärveläisyyttä, fantasia monikulttuurisuudesta.
(Toim. huom. kyyjärvisten ei pidä nyt pahastua, olisi voinut olla vaikka saarijärveläisyyttä tai kempeläisyyttä)
Toki aika on jo vähän muuttunut tästä peli- ja ruuanlaittohetkien ylistämisestä, jonka huippu oli silloin vuoden 2015 paikkeilla. Nykyäänhän ne hokevat, että suomalaiset vanhenevat ja siksi tarvitaan kehitysmaiden ukkoja kylän raitille. Ihan kuin nämä kehitysmaalaiset olisivat jotakin kuolemattomia hahmoja eläen ikuisesti. Toinen hokema on, että tarvitaan työperäistä maahanmuuttoa.
Ne eivät vaan jaksa kysyä itseltään, että tosiaan; mihin tarvitaan työperäistä maahanmuuttoa? Eikö Helsingin ja Espoon kaduilla ole vielä tarpeeksi intialaisia ja pakistanilaisia Wolt-kuskeja, jotka huijaavat systeemiä ja toisiaan?
Millaista on todellinen monikulttuurisuus?
Kun elää muutaman vuoden Ruotsissa, niin hoksaa, että ruotsalaiset puhuvat usein sellaisesta käsitteestä kuin ”kaosblatte”. Suomeksi kaos on kaaos ja blatte on ähly. Eli kaaosähly. Se tarkoittaa jotain sellaista, että mitä useampi kolmansista maista tullut tulija on samassa tilassa, niin se tila alkaa muistuttamaan kaaosta. Meteli on hirvittävä. Kaikki huutavat yhteen ääneen. Yleisesti meininki muistuttaa vanhaa vitsiä lokkiparvesta, joka kirkuu, rääkyy ja huutaa, vie toisten tavarat ja sekaantuu kaikkeen.
Käytännössä tämä saattaa aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia. Olletikin, että suurkaupunkiin mahtuu meteliä, niin blattekaaos on ihan omalla levelillä sen kaaoksen suhteen. Koska se täyttää kaikki paikat.
Monikulttuurisuus aiheuttaa henkisen tulehduksen, jonkinlaisen mielisairauden, joka pahenee pikku hiljaa. Sitä on vaikea itse huomata, kuin vasta sitten kun pääsee ikään kuin ulos siitä monikulttuurisuudesta. Toisinaan tulehduksen voi huomata siitä, että keskittymiskyky on romahtanut ja ärsytyskynnys on todella matala.
Ärsytyskynnyksen nousu johtuu monista pienistä asioista. Kuten esimerkiksi juuri se järjetön jatkuva älämölö. Sitä on kaikkialla, sillä kaikkialla on kehitysmaista tulleita tulijoita. Metroissa, busseissa, junissa, kaupoissa ja joka paikassa, jatkuva vitunmoinen kakofonia, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Kun tulet kotiin, ja satut asumaan kerrostalossa, niin se sama kakofonia jatkuu kotonakin. Naapurit huutavat kodeissaan, käytävillä, hisseissä ja parkkihallissa huudetaan.
Puhelinhuutajia on kaikkialla: kuntosaleilla, kaupoissa… mihin ikinä tahansa menetkin, et pääse siitä mölinästä eroon kuin pitämällä päässä Peltarin parhaita kuulosuojaimia.
Ärsytystä lisää se, että joka puolella on ylimielisesti käyttäytyviä röökiä vetäviä joutomiehiä. Kaikki tietävät, että he ovat tulleet Ruotsiin tekemään ei mitään, mutta nostamaan kohtuullista korvausta, jonka sponsoroi veronmaksaja. Mustat ja ruskeat ukot istuvat baareissa, mölyävät siellä kuin apinat, jatkavat mölyämistä tupakkipaikalla ja kaikkialla. Kun ohi kulkee valkoihoinen nainen, niin se apinalauma aloittaa entistä isomman mölyämisen, ihan kuin eivät olisi ennen naista nähneet.
Ihmettelen usein sitä, että miksi kehitysmaalaiset eivät huomaa Suomen ja Ruotsin ehkä maailmanlaajuisestikin upeaa kulttuuri-ilmiötä: voi olla hiljaa, mölisemättä. Miksi juuri tätä ei opeteta kotouttamiskoulutuksessa? Ei ole pakko mölistä ja huutaa siihen puhelimeen kuin vähä-älyinen? Voi olla hiljaa.
Olen sitä mieltä, että kotouttamiskoulutus pitää aloittaa hiljaisuuden sietämisellä. Kehitysmaalainen pitää viedä talvimaanantaina illaksi Kälviän tai Kempeleen kylänraitille tottumaan hiljaisuuteen.
