Heti kättelyssä on sanottava, että inhoan anoppiani kuin kuolemaa tekevää hyönteistä, jonka näkee vääntelehtimässä maassa – syntyy tarve liiskata se hengiltä saappaallaan, jotta ällöttävyydelle tulisi loppu. Inho ei kuitenkaan ole kaunaa, en käytä PT-mediaa maksaakseni vanhoja kalavelkoja. Ja inhon lisäksi olen hämmentynyt: miten on mahdollista että ihmismieli voi jäädä tuolle tasolle ja vieläpä surkastuu entisestään iän myötä? Puhumme naisesta, jonka tunnerekisteri rajoittuu rumaan vihaan ja katkeruuteen – tavalla jota näkee yleensä vain pahimman luokan pirihuorilla, insestin uhreilla ja lusijaneidoilla.
Taustaa. Anoppini kävi kyllä kansakoulun aikoinaan, että ei siinä mitään. Sen jälkeen sekalaisia hommia kunnes sai vakkaripaikan pesulatyöntekijänä. Tällä palkalla hän yksinhuoltajana elätti itsensä ja lapsensa, eikä elämään mahtunut muuta kuin työ ja arki. Ei mielenkiinnon kohteita, ei vapaa-ajan harrastuksia, ei mieltä kohottavaa kulttuuria. Ei sen puolen, sellaista turhuutta ei suvussa olisikaan katsottu suopeasti.
Parinkymmenen vuoden jälkeen pesula sulki ovensa ja anoppi sai hakea muita töitä. Lopulta hän sai paikan toimistoapulaisena puolustusvoimien kansliassa. Esimiehenä toimi samanikäinen, eronnut majuri. Yksi asia johti toiseen, ja kun anoppi sitten antoi persettä majurille, kirkonkellot soivat.
Vihdoin anoppi pääsi piireihin (ainakin omasta mielestään) ja sai ansaitsemaansa arvostusta! Semi-korkea-arvoinen upseeri, joka kaiken lisäksi oli fiini suomenruotsalainen! Yhtäkkiä, kuin taikaiskusta (eli papin aamenesta), pesulatyöntekijästä oli tullut hienostorouva. Sivistynyt, arvokas, ylhäinen.
Kymmenisen vuoden jälkeen kohtalo kuitenkin iski ja majuri kuolla kupsahti äkilliseen sairauskohtaukseen. Ymmärrettävästi tämä oli kova paikka anopilleni eikä se ainakaan pehmentänyt hänen luonnettaan.
* * *
Kohta sen jälkeen kun olimme kihlautuneet, avovaimoni täytti pyöreitä vuosia, ja tämähän oli oiva tilaisuus esitellä minut suvulle. Jostain syystä synttärikekkerit pidettiin anoppilassa. Majuri ja anoppi olivat aikoinaan ostaneet pienen yksiön arvokiinteistöstä, vaikka samalla rahalla olisi saanut kaksion tai jopa kolmion lähiöstä. Tilanpuutteella ei kuitenkaan ollut väliä. Pääasia että osoite oli hieno ja arvostettu.
Noh, nyt läsnä oli tusinan verran vieraita ja kahvitilaisuudessa tuli ahdasta. Siinä kun istuimme melkein päällekkäin, anoppi asteli kylpyhuoneeseen hakemaan muovisen suihkujakkaran. Tämän hän asetti olohuoneen ovensuuhun, eteisen puolelle. Osoitti samalla minua etusormellaan ja käski minut kaikkien kuullen siihen istumaan.
Onnistuin jotenkin hillitsemään itseni, tuijotin vaan akkaa ja jatkoin kahvin hörppimistä. Jottei tilanne äityisi ilmiriidaksi, inhimillinen täti ratkaisi ongelman, nousi tuolistaan ja kävi jakkaralle istumaan. Myöhemmin mieleeni tuli, että jos olisin nöyrtynyt istuutumaan eteiseen muoviselle jakkaralle, niin siinä tapauksessa olisi hyvin voinut sanoa että mies tiesi paikkansa.
Kaiken taustalla oli se, etten ollut tehnyt uraa (työtön, laiska loinen!), olin hakenut sielun sivistystä ja yrittänyt ymmärtää ihmisenä olemisen arvoituksia (turhuutta! tyhjäntoimittaja joka luulee olevansa taiteilija!). Lisäksi CV:ssäni mainittiin kirosana alkoholiongelma! (toisaalta tiedettiin että majurivainaalla oli tapana pitää piilopulloa kirjoituspöydän laatikossa, mistä hän naukkaili työpäivän mittaan, mutta se oli tietysti eri asia – ilmeisesti sitä parempaa alkoholismia). Ja jollain ajatuksen kuperkeikalla myös suomenruotsalaisuudessani oli jotain halveksittavaa (kun taas majurin ruotsinkieli oli merkki aateluudesta).
* * *
Anoppi ja minä olimme pitäneet mykkäkoulua kolme vuotta, eikä pelkästään tuon muovijakkaraepisodin takia, kun avovaimoni suvussa järjestettiin suuremmat juhlat. Kotirauhan nimissä pakotin itseni mukaan, mutta en ollut huomaavinani lohikäärmettä katseellakaan. Tilaisuus pidettiin tilausravintolassa, jonka takapihalla oli katettu tupakkapaikka puisine pöytineen ja penkkeineen.
Sopivassa tilanteessa nousin kesken juhlahumun ja lähdin tupakkatauolle. Lähestyessäni paikkaa huomasin että rakas anoppini seisoi siellä, aivan ja täysin hurjana. Kireällä äänellä hän haukkui kahta ihan siistiä miestä, jotka istuivat katoksen alla. Akka komensi miehiä poistumaan, erotin sanat yksityisalue, matuja, sosiaalipummeja, juoppoja. ”Kaikkea se leipä elättääkin!” anoppi tiuskaisi, heitti tumppinsa tuhka-astiaan ja marssi takaisin sisään.
Kun miehet olivat rauhoittuneet, tulimme hyvin juttuun. Kolmikymppisiä ja näyttivät siltä että olivat juuri käyneet suihkussa ja vaihtaneet puhtaat vermeet päälle. Kertoivat olevansa virolaisia puuseppiä, ja että heillä oli isompi urakka meneillään, remontoivat suurta ravintolaa Helsingissä. Pöydällä oli eväät: kolmioleivät ja joku valmissalaatti. Lisäksi pullollinen tequilaa, sitruuna sekä suolapakkaus.
Herää kysymys rasismista. Oliko anopin sappioksennus oikeutettu? Tuskin raivokohtaus johtui hänen huolesta suomalaisten rakennustyöläisten palkkatasosta, pikemmin oli häiriintyneen ihmisen tunnepurkaus. Olen itsekin rasisti, myönnän sen auliisti, mutta täytyyhän mielipiteille olla joku reaalinen oikeutus ja faktapohja. Kaiken maailman ählyt ja keenerit joutavat maasta hetimiten, koska edustavat haitallista kulttuuria ja kieroa oikeustajua sekä tahtovat lähtökohtaisesti pahaa länsimaiselle yhteiskunnalle – katsokaa vaikka rikos- ja työllisyystilastoja. Tai katsokaa vaikka ihan vaan ympärillenne pääkaupunkiseudun kaduilla ja kauppakeskuksissa. Kuuluvatko virolaiset työmiehet samaan joukkoon? En väitä että kaikki virolaiset olisivat rehellistä väkeä, enkä myöskään väitä että jokainen muslimi olisi raiskaaja ja potentiaalinen kurkunleikkaaja, mutta puhutaan enemmistöstä eikä haeta muutaman prosentin poikkeustapauksia. Anopin raivo oli hänen sisäisen mätäpaiseen purkaus, pelkkää tunnetta ilman järkeä, ja juuri tuo on sitä tyhmää rasismia missä jokainen vastaantulija joutuu ukkosenjohdattimeksi, jollei ole nimeltään Matti tai Teppo (tai arvoltaan majuri). Ei kai nyt jokaikinen ei-supisuomalainen sentään ole paskamainen olento.
Rune Holmström
