Väärennökset ja huolitellut petokset ovat rikosmaailman eliittirikoksia. Tosin näitäkin rikoksia on monenlaisia ja -tasoisia, että ei voi puhua yhdestä muotista valetusta teosta.
1990-luvulla, kun ei ollut nykyisenlaista tietotekniikkaa, niin pankkisiirrotkaan eivät olleet reaaliaikaisia kuin vain saman pankin välillä. Pankkien välisissä siirroissa kesti aina yhdestä kahteen päivään. Moni petos perustui tähän viiveeseen, lisäksi väärennösten helppouteen.
Huijari ajeli autoliikkeeseen ostamaan autoa. Tapahtumaa oli tietenkin pohjustettu siten, että oli hankittu jostain ajokortti. Jonnet ei muista, mutta 1990-luvulla pahvinen ajokortti oli vielä ihan yleinen ja käypä henkilöpaperiasiakirja. Ja helppo väärentää. Näin jälkikäteen voi vain ihmetellä, että miten tuohon aikaan tehtiinkin niin vähän ajokorttiväärennöksiä, vaikka teko oli todella helppo. Ajokortissa oli irtonainen valokuva, joka oli kahdella niitillä kiinni pahvissa. Valokuvan päälle lätkäistiin leima siten, että puolet leimasta oli pahvissa ja puolet valokuvassa.
Kun varastettuun ajokorttiin väsättiin oma kuva, niin se vaati hyvää vakaata kättä. Kuvaan piti tehdä juuri oikeaan kohtaan reiät, että valokuvan sai näyttämään olevan kortissa kiinni kuin alkuperäinen. Sen jälkeen vakaalla tasaisella kädellä piirrettiin spriitussin avulla leima.
Autoliikkeessä auto koeajettiin ja päätettiin ostaa. Autosta tehtiin paperit ja enää piti suorittaa maksu. Huijari lähti torstaina iltapäivällä muka pankkiin maksamaan autoa ja lupasi palata parin tunnin päästä takaisin. Huijari ei kuitenkaan mennyt ollenkaan pankkiin, vaan väärentämään tämän pankkisiirtokuitin.
Seuraava vaihe vaati terävän lyijykynän ja todella vakaata kättä. Jonnet ei taaskaan muista, mutta 1990-luvulla esimerkiksi tällainen auton maksun suoritus oli ihan normaali toimi, joka käytiin tekemässä pankissa. Kun autoliike antoi mukaan pankkiin pankkisiirtolaskun, niin tässä laskussa oli kolme sivua, tai kappaletta. Yksi jäi pankkiin, yksi lähetettiin maksun saajan pankkiin ja yksi jäi maksajalle kuitiksi. Väärennös perustui siihen, että kun asiakas suoritti pankissa maksun, niin tilisiirtolappu lyötiin pankkitiskillä printteriin, joka teki pistekirjoituksella pankkisiirtoon pankin omia merkintöjä. Väärennös tehtiin siis siten, että huijari pisteli terävällä kynällä nämä tiedot pankkisiirtoon ja ne kopioituivat alimmaiseen kuittiosaan. Huijarin piti tietää, että millaisia merkintöjä tilisiirtoihin oikeasti tulee, jotta väärennös näytti oikealta.
Lopuksi kuitin alimpaan osaan lyötiin pankin leima. Ennen vanhaan ammattihuijarilla oli salkku täynnä leimasimia, joihin pystyi muuttelemaan irtokirjaimia- ja lukuja. Oikeastaan tämä leima oli koko homman idea. Ennen vanhaan Suomikin oli maa, jossa jokaisessa virallisessa paperissa oli upeat hienot leimat, joka vahvistettiin allekirjoituksella.
Kun huijari oli väärentänyt tämän pankkisiirron, niin hän käveli takaisin autoliikkeeseen neljän jälkeen, kun pankki oli mennyt kiinni, mutta ennen viittä, ennen kuin katsastuskonttori meni kiinni. Huijari läväytti pankkisiirtokuitin tiskiin ja myyjä totesi, että maksettu on. 1990-luvulla autoliikkeen myyjällä ei ollut mitään syytä epäillä kuitin aitoutta sillä tällaiset huijaukset olivat loppujen lopuksi todella harvinaisia, että myyjällä olisi tullut edes mieleen väärennös.
Kun kuitti tarkistettiin, niin viimeinen silaus oli luovutustodistus, joka takasi huijarille sen, että auto oli nyt ajokorttiin merkityn henkilön nimissä. Tämä luovutustodistus taas oli tärkeä tietenkin siksi, että seuraavaksi huijari suhasi katsastuskonttoriin ja sai auton rekisteriotteen, jossa mukana auton jälleenmyymmistä varten oleellinen luovutusosa.
Seuraavaksi huijari parkkeerasi itsensä Keltaisen Pörssin kanssa ravintolan nurkkapöytään selaamaan ostetaan autoja-palstaa. Puhelinautomaattiin kilahti yksi ja toinenkin markan kolikko, kun auto pyrittiin myymään seuraavan perjantaipäivän aikana. Sovittiin useammat treffit nopeiden käteiskauppojen merkeissä, jotta ostaja olisi varma. Auto myytiin sille, joka sen ensimmäisenä osti.
Myyntitapahtumaan huijari keksi jonkun sopivan tarinan, mutta ei se sitä välttämättä tarvinnut. Pääasia, että esiintyi ”rehellisenä”. Kun joku päätti ostaa auton, niin huijari tietenkin hyväksyi vain käteistä. Auton paperit ja luovarit allekirjoitettiin, huijari sai rahansa ja uusi ostaja: petoksella saadun auton haltuunsa.
Huijaus alkoi paljastua vasta seuraavalla viikolla, aikaisintaan maanantaina, mutta monesti vasta myöhemminkin, sillä autoliikkeessä alettiin ihmetellä saamatonta maksua vasta päivien viiveellä. Auton uudelle omistajalle petos paljastui taas vasta sitten, kun poliisit ottivat yhteyttä asian tiimoilta. Tähän saattoi mennä päivistä jopa viikkoihin.
Nykypäivänähän tällainen petos ei enää onnistu, sillä kukaan ei nykyään enää luovuta autoa toiselle, ennen kuin on varmistanut, että raha on tilillä. Mutta ennen oli ennen.
