Matkasellin juttuja: Matkustajakoti Pilvilinnan aikaa

Kun ihminen vanhenee ja hauta on lähempänä kuin syntymä, niin joskus miettii vanhoja asioita. Vaikka ei pitäisi miettiä yli vuoden vanhoja asioita.

Kun pääsin armeijasta vuonna 1991 keväällä, niin minulla ei ollut asuntoa. Sodankylästä työntelin ensin bussilla Rovaniemelle, josta matka jatkui edelleen Helsinkiin. Tai tarkasti ottaen Espooseen, jossa olin kirjoilla.

Menin Kivenlahden sosiaalitoimistoon, jossa annettiin ns. maksusitoumus. Eli kun olin asunnoton, niin sossu maksoi kuukausivuokran matkustajakotiin. Ainakin tuolloin pääkaupunkiseudulla oli tavallista, että asunnoton sai tällaisen maksusitoumuksen ja minulle se annettiin Helsingin keskustassa sijaitsevaan matkustajakoti Pilvilinnaan. Legendaarinen matkustajakoti.

Vilhonkadulla sijaitsevan Pilvilinnan aika oli kyllä melkomoista aikaa, mutta hyvää aikaa.

Asuin kahdeksan miehen huoneessa, jossa majaili sekalaista sakkia. Porukkaa tuli ja meni, mutta muutamista Pilvilinnassa asuvista tyypeistä tuli hyviä kavereita.

Samassa huoneessa asui vanha ärisevä äijä, jonka suusta ei kuullut koskaan mitään järjellistä lausetta. Sitten siellä oli yksi ”betoniraudoittaja Pööry” . Pööryllä oli hirttänyt ryyppy päälle. Vaimo oli heittänyt äijän pihalle ja rahattomana asunnottomana  oli saanut myös maksusitoumuksen Pilvilinnaan. Kotiin ei ollut paluuta ainakaan niin kauan, kun juomaa riitti. Betoniraudoittajalla toisaalta ei ollut mitään kovin kovaa hinkua takaisin kotiin. Mieluummin kai sitä nuori mies pyörii kylillä kaverien kanssa ja ottaa pikku kaljaa, kuin istuu kotona pitelemässä vaimoaan kädestä.

Niin ikään kaveriksi tuli yksi nurmijärvinen jorkki, joka oli vapautunut Suomenlinnan avovankilasta. Arttu oli lusinut jonkun sakkotuomion kolme kuukautta ja vapauduttuaan asunnottomana sai myös sittarin Pilvilinnaan. Arttu oli kauhea naistenmies. Missä tahansa liikuttiin, niin naisten takapuolia se vain katseli. Lopulta se rakastui johonkin itseään 20 vuotta vanhempaan huuhkajaan, joka aloitti jokaisen päivän kahviliköörillä.

Sitten oli Väiski, vanhempi mies Kirkkonummelta. Väiski väitti, että oli ollut Ranskan muukalaislegioonassa koko 1970-luvun. Me muut emme ihan suoraan uskoneet tähän juttuun. Mutta jos mies sanoo, niin mikäpä siinä. Väiski kyllä kertoi hyvin uskottavia tarinoita muukalaislegioonasta. Joskus juotiin ihan vaan kaljaa ja kuunneltiin, kun äijä kertoili lennokkaita juttujaan. Osasi se ranskaa, että ehkä muukalaislegioonassa oli totta ainakin osa.

Samaan kaveriporukkaan kuului myös muuan Mäkinen. Itse olin tuolloin siis 21-vuotias ja Mäkinen oli juuri täyttänyt 18. Mäkinen muutti Pilvilinnaan perheensä kanssa, eli äitinsä, isänsä ja noin 12-13-vuotiaan veljensä kanssa. Mäkisen isä oli vanha linnan hamppi. Mies oli päässyt siviiliin pitkän linnatuomion jälkeen, muistaakseni lusi taposta kuusi vuotta. Perhe oli saanut isän tappotuomion jälkeen häädön Jakomäen asunnostaan ja äiti oli kahden lapsensa kanssa asunut sen jälkeen vähän siellä sun täällä.

Kun isä pääsi siviiliin, niin sosiaalitoimisto antoi maksusitoumuksen perheelle. He asuivat yhdessä isossa huoneessa koko perhe.

Sitten oli yksi jorkki, Jarkko. Jarkko oli kunnon pikku hamppi. Muuten mukava mies, mutta ei pystynyt olemaan kusettamatta ihmisiä. Jarkon DNA perustui johonkin sellaiseen, että siellä missä pystyi jotakin huijaamaan, siellä myös huijattiin. Jäbällä oli taskuissa useita varastettuja ajokortteja. Seurattiin monta kertaa, kun Jarkko vaihteli niihin vanhanmallisiin pahviajokortteihin oman valokuvansa ja taidokkaalla, vakaalla kädellä piirsi tussikynällä leimanpuolikkaan kuvansa päälle. Sen jälkeen taivas oli auki ja Jarkko maksoikin monet kaljat sen jälkeen kun oli saanut jostain luottoa väärillä ajokorteilla.

 

Pilvilinnassa tutustui kyllä mielenkiintoisiin ihmisiin. Jengin hyväksi kaveriksi tuli muuan virolainen Andreas. Andreas oli parikymppinen nuorukainen, joka oli joutunut Venäjän armeijaan 18-vuotiaana. Eli ennen kuin Viro uudelleen itsenäistyi. Humalaiset venäläiset kapiaiset olivat piekseneet Andreaksen jossain Vladivostokin peräkylällä ilman mitään syytä. Parakista oli käskytetty muutama muu nuorukainen pihalle ja ryssät alkoivat vain huvikseen pahoinpidellä heitä.

Tämän pahoinpitelyn seurauksena Andreakselle tuli joku ongelma maksaan. Venäläiset kapiaiset pitivät virolaisia muutenkin kuin koiria. Nuorukaisia hakattiin, simputettiin ja kohdeltiin kaltoin.

Andreas sai keväällä 1991 sitten lomaa puna-armeijasta ja matkusti Tallinnaan. Hän kertoi, että oli jo päättänyt, että jos pääsee lomalle, niin lähtee Suomeen. Kävi miten kävi, mutta ryssälään hän ei aikonut jäädä.

Kun Andreas pääsi Tallinnaan, hän hyvästeli vanhempansa ja sisaruksensa. Hän sai tutultaan soutuveneen ja souti sillä Suomeen. Kun hän rantautui Suomeen, luultavasti jonnekin Espoon seudulle, niin hän käveli niin kauan, että vastaan tuli poliisiauto. Andreas pysäytti poliisiauton ja kertoi, että on virolainen ryssäarmeijan sotilaskarkuri ja kysyy, että voiko Suomi tarjota hänelle turvapaikkaa.

Andreas pelkäsi koko sen ajan, minkä asui Pilvilinnassa, että KGB tai joku muu venäläinen viranomaistaho sieppaa hänet ja vie takaisin Viroon teloitettavaksi.

Asiat menivät kuitenkin hyvin ja hän sai Suomesta turvapaikan. Hän asui kolmisen kuukautta Pilvilinnassa ja muutti Järvenpäähän. Tänä päivänä hän asuu edelleen Järvenpäässä suomalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa. Hän on vakava ihminen ja kiittää Suomea sydämensä pohjasta, että sai tuolloin mahdollisuuden aloittaa uuden elämän. Andreas oli pakolainen, joka on varmasti lunastanut kymmeneen kertaan paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Paras muisto Andreaksesta on se, että kun hän sai sosiaalitoimistosta muutaman sadan markan avustuksen. Rahamäärä oli Andreakselle niin suuri summa, että hän ei oikein käsittänyt sitä. Nykyrahassa se olisi kai ehkä jotain 15-20 euroa. Koko jengi lähti mukaan Andreaksen avuksi kauppaan, sillä pitihän sitä veljeskansan äijää opastaa ostohommissa. Andreas ilmoitti, että hän haluaa ostaa makaroonia ja ketsuppia. Koska oli aina haaveillut siitä.

Voi vittu, muistan vieläkin sen helvetin leveän hymyn, kun Andreas sai ensimmäisen lusikallisen ketsuppimakaroonia suuhunsa. Elämän ilot olivat yksinkertaisia. Andreas veti ketsarimakaroonia, me muut juotiin samassa pöydässä kaljaa ja oltiin iloisia Andreaksen puolesta, kun hän veti elämänsä ensimmisen ketsarimakarooniähkyn.

 

Jengiin kuului ei yksin miehiä, myös pari naista. Maritta ja Kirsi olivat molemmat töissä matkustajakodissa. Parikymppisiä mukavia naisia. He olivat joskus mukana kun pyörittiin kylillä. Muistanpa kerran, kun makasimme sängyillämme ja huokailtiin, että mistä saisi viinaa. Kop kop ovi avattiin ja naiset tulivat sisään kera kaksi pulloa viinaa. Eihän se viinamäärä riitä kuin aluksi, mutta tunnelma nousi.

Tuohon aikaan 1991 Helsingin steissillä pyöri paljon venäläisiä viinanmyyjiä. Viina oli halpaa kuin heinä, eli se pimeäkin viina oli halvempaa kuin viinakaupan viina. Mentiin Vilhonkadulta 200 metrin päähän steissille, eikä siinä kauaa nokka tuhissut, kun oltiin saatu ostettua 5 pulloa jotakin venäläistä vodkaa ja pullo jotakin hirveän makuista venäläistä kuohuviiniä. En muista enää summia, mitä tuosta satsista maksettiin, mutta sen muistan, että halpaa se oli.

Ja taas ryypättiin.

 

Monesti laskettiin markkoja. Kerrankin kerättiin kolehti, että paljonko on yhteiskassa. Viinakauppa oli kiinni. Kaljaa ei saanut 1991 kioskeista. Viking Linen terminaalin baarissa oli tuolloin Helsingin halvimmat isot tuopit. Saatiin sen verran yhteiskassaan rahaa, että pennilleen joka äijä sai kuusi isoa tuoppia. Kuuden tuopin jälkeen sitten aina tulee jotain visioita, että jostain saadaan lisää kaljaa.

 

Pikku hiljaa jengi hajosi. Pööry muutti takaisin vaimonsa luokse. Artusta ja Väiskistä en ole kuullut sen koommin. Väiskin tiedän kuolleen. Andreas muutti Järvenpäähän. Mäkisestä tiedän sen verran, että on tehnyt mittavan uran kuten isänsä, eli on ollut pitkiä aikoja linnassa. Jarkostakaan en tiedä mitään, paitsi sen, että luin joskus 90-luvun lopussa lehdistä, että äijä oli erikoistunut autopetoksiin. Eli hakee liikkeestä auton koeajolle ja jättää palauttamatta.

Sellaista se elämä on.

 

 

Subscribe
Notify of
guest
4 Kommenttia
Vanhimmat
Uusimmat Peukutetuimmat
Inline Feedbacks
View all comments
Pekka
Pekka
22.8.2021 09:14

Mielellään Andreaksen kaltaisille tp-hakijoille turvaa ja sponssia tarjoaa. Kaveri on kiitollinen, ei ala opettamaan miten meidän pitää elää omassa maassamme ja alkaa itse hankkimaan elantonsa kun se on mahdollista.

Antti Tifa
Antti Tifa
22.8.2021 12:29

Asuiko siellä sun kanssa samaan aikaan iso ja vähemmän kaunis harmaaseen pitkään ulsteriin pukeutuva keski-ikäinen ja tummatukkainen nainen ?
Asianajaja joka liikkui aina mustan asiakirjasalkkunsa kanssa?
Tuli tutuksi laitapuolen kulkijoiden oikeusavustajana. Legendaarinen täti.
80-luvulla tuttu näky niillä kulmilla.

Oloneuvos
Oloneuvos
22.8.2021 12:43

Vuosituhannen vaihteessa pilvilinnasta sai maksullista naista vaikka baarin jälkeen jos ei ollut flaksi käynyt tanssilattialla, siis tämä vain isoilta pojilta kuultua saunan lauteilla.

juhaII
juhaII
22.8.2021 16:20

Tällaiset arkiset ja pienen ihmisen elämää koskevat ajankuvat ovat usein sitä parasta historiaa – tässä tapauksessa lähihistoriaa. Mutta on Suomi paljon muuttunut noistakin päivistä.

Ei ollut matuja tuolloin ja suomalainemnkin sai sossusta jotakin, jolla jatkaa elämäänsä, ei luksusoloissa, mutta kuitenkin.
Suomessa ei Neuvostoliiton voimissaan olo aikoina kyetty ymmärtämään millaisessa puristuksessa virolainen vänhemmistö kansallisuus elivät ”työläisten paratiisissa”. Uskottiin vain virallista propakandaa ja Viron itsenäistyessä lähestulkoot paheksuttiin suomettuneesti viron nuivaa suhtautumista venäläiseen vähemmistöön maassa.

Pieni ihme oli, että Andreas sai ansaitun turvapaikan Suomesta vielä sotilaskarkurina, jonka kyllä hyvin ymmärtää, että miksi.